Se on joutilaisuus, mikä saa ihmisen välillä tekemään hieman hupsujakin tekoja... Kesken lomapäivän sain huikean idean lähteä ratsastamaan Jeminalla. Muistellen niitä meidän aiempia reissuja, ihmettelen mistä moinen ajatus mieleeni hiipi. Tai siis putkahti.
Viritin Jeminalle suitset ja jarrunaruksi ketjun nenän päälle, ja jätin satulan pois matkasta... Suunnitelmana oli taluttaa Juntti pois kotipihasta ja hypätä selkään, kun ollaan tulossa varmoin jaloin kotiinpäin. Jotta tulisi sellainen kiva fiilis yksinkulkemisesta. Otaksuin löytäväni metsästä kannon jonka päältä punkea itsensä selkään.
Niin sitä lähdettiin. Jemina kyseenalaisti ideani heti tarhan veräjällä, jonka ohi kuljimme. Muutaman kerran siinä "kysäisi" että ihanko oikeesti tästä ohi?? Kun Jemina tajusi, että menemme vanhoille tutuille metsäpoluille, alkoi tossukin nousta ihan eri tahtiin, välillä nuuskittiin paripyöriä ja tutkittiin muutenkin ympäristöä. Metsäpolut oli entiset, mutta metsä ympäriltä oli hävinnyt; se sai Jeminan kulkemaan entistäkin reippaammin. Hyvin kuitenkin totteli kun pyysin hiljentämään tahtia. Tässä vaiheessa arvelin, että en tule edes pääsemään sen selkään kun on noin vauhdissaan. Laskeuduttiin loivaa rinnettä alas, ja löysin sen sopivan korkuisen kannon ja Jeminakin oli keksinyt jotain taivasteltavaa ja luovin sen siihen kannon viereen. Talvikarva oli suurena apuna, kun kömmin selkään ja totesin, että liukumäki alas tulee olemaan lyhyt ja vauhdikas jos huonosti käy. Mitenkä lyhyt se kaula onkaan!!!
Jemina oli sitä mieltä, että tällaisesta ei oltu sovittu ja alkoi riuhtomaan päätänsä puolelta toiselle (tätähän se teki silloin kun viimeksikin yksinratsastusta yritin). Komensin että lopettaa ja ihme kyllä totteli. Otettiin pari askelta ja taas riuhtomista ja retuamista; nyt korotin jo hieman ääntä ja lopetti nopeasti. Sittenpä matka alkoi taittua hissuksiin kotia kohti. Oli lähestulkoon pehmeä kyyti, Jeminalla on mukavat rasvavarastot, jotka "hyllyy" ratsastajan ympärillä; tosin Jeminan terveydelle tuollaiset rasvakerrokset ei ole lainkaan tarpeelliset. Mutta siitä Jeminan ruokailuasenteesta on paasattu jo ihan tarpeeksi..
Kokeilin pysähtymisiä ja liikkeellelähtöjä monta kertaa ja kyllä oli Jemina kuuliaisena; pysähtyi kun sanoin seis ja liikkeelle lähti kun hipaisin vähän pohkeella kylkeä!!
Piha-aukeelle tullessa jänskätti hiukan jyrääkö minut marjapuskiin; sellaisessa lapa edellä-asennossa tultiin mutta ei se sinne jyrännyt!! Aivan uskomattoman hauska eläin! Nakkasin Juntin tarhaan ja kehuin sen ihan kuplille. Ja aion ottaa todellakin pian uusiks!
t. Ulla
Niin tuli viikonloppu ja liukkaat kelit. Jeminan liikutus suunnitelmat meni siinä samalla, hyvä että sen tarhaan saa vietyä ilman että liukastelee. Tänään yritin epätoivosesti ottaa siitä kuvia, lopputuloksena surkeita kuvia. Kyykin ite ojan pohjalla ja Jemina kahtoo erisuuntaan ja märehtii. Se herätti iskässä nähtävästi hilpeyttä, se kahto mua ja Jeminaa ja samalla yritti peitellä hymyä. Jeminalle kuuluupi muuten hyvvää ja se on viettäny erittäin epäterveellistä elämää taas vaihteeksi.. Totesinpa äsken että sillä on pitkä kieli, kun lapoin sille rehua navettaan ja samalla katoin kun se vetää puolen metrin päästä apetta itelleen.. Vasikat vielä auttaa sitä siinä, työntäävät apetta sitä mukaa takaspäin, ainaku käyn työntämässä sitä kauemmas.
