Se on sellainen yhdenäkkinen päähänpisto, mikä iskee yleensä silloin, kun on pieni hetki "joutilasta aikaa"... Se tuntuu vähintäänkin huippuidealta, eikä silloin auta muu kuin värkätä vaatteet niskaan, kypärä päähän ja painella pihalle. Jemina oli heti juonessa mukana, kun hihkuin sille että lähetäänkö lenkille. Katto korvat hörössä, kun lähestyin ja oli hyvin utelias näkemään mitä tapahtuu. Rapsuttelin ensin karvoja hikiraudalla ja sitten suitsien änkeminen päähän. Joko suitset on kutistunu tai pää kasvanu. Jemina inhoaa kun survotaan sille noita pieniä vehkeitä. Nyrpistelee sitten nenäänsä, kun turparemmi on muka tiukan tuntunen...Höpö höpö minä sille sanoin ja lähettiin matkaan. Mentiin suuntaan johon ei ole hetkeen mentykkään ja Jemina käveli suorastaan reippain askelin vierellä. En suinkaan pidä Jeminaa yksinkertaisena, mutta vien sen taluttamalla poispäin, jotta en joudu käymään sen kanssa suuria keskusteluja reissun tarpeellisuudesta. Näin toimien molemmilla on hauskempaa. Jemina vissiin luuli, että mennään pellolle, rupes silmissä vilkkumaan ja korvat heilumaan ja meinas lähtee jo entistäkin reippaammin ihan väärään suuntaan. Siinä sitten hetki tahmottiin eteenpäin ja Jemppu katseli pellolle kuin pikkulapsi karkkihyllylle. Ihan niin hurjapäinen en ole, että pellolle tuon kanssa lähtisin. Sittempä keksi pikkulehmä ihan uuden jutun. Se rupes muka pelkäämään kaikenlaisia asioita... Paalien takaa voi hyökätä joku peto, ojassa vaanii vähintäänkin leijona ja kun päästiin kohtaan, missä alkaa pusikkoa, liimautu tämä pikkuriikkinen lehmä minuun ja säpsyi sen pusikon ohi ja katto sinne koko ajan korvat hörössä. Päästiin kääntymispaikalle ja aloin miettiä mistäpä selkään... Betonipölkkyjen luo sain Jeminan liiankin hyvin, mutta juuri kun olin nostamassa jalkaa selän päälle, se pakitti. Ja päätin etsiä turvallisemman paikan selkäänkapuamiselle. Kovettuneen hangen päältä? Lehmä penkkaan myös jotain puuta taivastelemaan ja siitä sitten mahalleen selkään. Sillä hetkellä kun pääsin selkään, alkoi Jemina hankaamaan itseään minua vasten. Pikkusen teki vaikeaa kammeta itsensä istumaan sen naurun ja hytkytyksen keskellä. Siitäpä sitä sitten lähettiin tallustelemaan. Tai no ei se tallustelua ollut vaan reipasta kävelyä. Välillä otettiin pysähdyksiä, koska korvat alkoi pyöriä päässä ja tuntui, että millon tahansa tapahtuu jotain niin iloista että löydän itseni maasta. Jemina oli kyllä todella herkkä ja kuuliainen, taasen kerran. Hassu otus. Navetan eteen kun päästiin, ja Jemina älys että ei pääsekään navettaan, alkoi sellainen hytkyminen ja hyppely, ettei mitään tolkkua. Kepeästi hytkyi noinkin suuri eläin paikallaan. Se halusi niiiiiiiin kovasti navettaan että melkein teki mieli heltyä, mutta ei. Pyysin Saanaa tuomaan apetta tarhaan, niin saadaan Jemina sinne hyvällä. Ja kyllä mentiinkin reippain askelin kun ape meni edeltä. Hetken se Jemina teki aivotyöskentelyä, kun näki Saanan vievän herkut tarhaan, mutta sitten ahneus vei voiton. Onneksi. Eikä ne riemut siihen loppunu; Saana muokkasi tarhaa niin, että Jemina pääsee hinkuttaan itseään puihin ja loppujenlopuks päästi Jeminan irrallaan sisälle... Kohtalaisen hauska näky, kun tuollainen eiehkäniinsulavalinjainenpullero painelee liitoravia pihamaalla... Mutta että kaikenkaikkiaan hauska päivä Jeminalla!!
T. Ulla
T. Ulla
